Kunniajäsenet

Marja Simonsuuri-Sorsa

30  VUOTTA  SITTEN

Kunnioittavat kiitokseni Ympäristötieteellisen seuran hallitukselle ja nykyisille vetreille vetäjille minulle myönnetystä seuran kunniajäsenyydestä. Olin seuran perustajajäsenten ryhmässä sekä sen ensimmäisenä puheenjohtajana – aikana, jolloin ympäristöasiat olivat monen tunnetun kemiallisen katastrofin vuoksi tulleet ilmi Intian Bhopalissa, Ranskan Toulousessa, Kiinan Chongquinissa, Italian Sevesossa sekä piittaamattomuuksissa Venäjällä ja Tshernobylin ydinonnettomuudessa ja sen jälkihoidossa. Uudistuksia saatiin aikaan kansainvälisten sopimusten, lainsäädännön, työturvallisuusmääräysten ja tieteellisteknologisen kehityksen alalla tuhansien ihmisten kuoleman ja kärsimysten jälkeen, mutta kemiallisten aineiden yhteisvaikutukset ja pitkäaikaishaitat olivat, kuten edelleenkin, puutteellisia. Ympäristön vaurioitumisen ehkäisy ja kokonaiskäsitys torjuntatoimista jäivät vaillinaisiksi, taloudelliset panostukset liian vähäisiksi, turvasuunnitelmat epämääräisiksi, viranomaismääräykset tehottomiksi ja kansalaisten asenteet  välinpitämättömiksi. Toki kolme vuosikymmentä on tilannetta parantanutkin – olennaista on, että tietoa edelleen tarvitaan lisää, ymmärrystä asioiden yhteyksistä kaivataan ja maailmanlaajuista inhimillisyyttä tilannekokonaisuuksien selvittämiseen yhteiskuntien ja pitkän aikajänteen tasolla. Ympäristötieteellisellä seuralla on tehtävää erityisesti  ympäristökasvatuksen ja kansainvälisen yhteistyön alueella. Ympäristö kuuluu kaikille eikä sitä voi jyrätä omaan erillislokeroonsa tai yhdelle hallinnonalalle kokonaisuutta ajattelematta.

Sama tilanne pätee edelleen kuten perustamisajatuksissakin; ympäristö on kokonaisuus, jonka  tutkiminen vaatii yhteistyötä eri ministeriöiden, tutkimuslaitosten ja rahoittajien välillä ongelmien tunnistamiseksi ja ratkaisemiseksi kokonaisuutena. Taloudellisesti hyväksyttäviin ja eettisesti kestäviin lopputuloksiin  luonnon, eliökunnan ja ihmisen kannalta voidaan päästä vain asiantuntijoiden yhteistyöllä ja kokonaisuuden ymmärtämällä.

30 vuotta sitten ihmiskunnan väkiluku oli noin 4 miljardia – nyt olemme lähes kaksinkertaistaneet  tämän määrän. Ihmislajin kannalta eletään osin paremmissa olosuhteissa, vaikka runsaasti masentavia esimerkkejä on aivan lähialueiltamme. Tuntuu siltä, että tiedon lisääntymisestä huolimatta emme osaa ottaa opiksemme. Tavoitteena täytyy olla myös vastuun korostaminen ja piittaamattomuuden seurauksien tietoisuus. 100-vuotiaasta Suomesta käsin on ”helppoa” edistää tietoa ja vastuuta – hallinnollinen yksituumaisuus ja rahoituksen pitkäjänteisyys ovat edelleen vaikeampia voitettavia. Suuretkin globaalimuutokset voivat olla odotettua nopeampia – ilmaston lämpeneminen edistyy ripeästi ja vaikutukset kohdistuvat kaikkialle. Vaikka vanhassa sananlaskussa varotettiin kuuseen kurkottamisesta – taitaisi katajaan kapsahtaminen olla parempi vaihtoehto kuin löytää joulukuusi Saanatunturin laelta. Työ jatkukoon siis ripeästi!

Onnittelut 30-vuotiaalle Ympäristötieteelliselle seuralle!

Marja Simonsuuri-Sorsa, prof. emerita